Minimalismia ihmissuhteissa
En usko ihmissuhteiden minimointiin samalla tavoin kuin sukkalaatikon konmarittamiseen. Ihmissuhteissa vähempi ei ole parempi. Tuskinpa olen ainoa ihminen joka haluaa minimalismia ihmissuhteissa. -Saada ympärilleen aidosti välittäviä, reippaita, rehellisiä, myötätuntoisia, positiivisia ja inspiroivia ihmisiä. Sellaisia joiden kanssa vietetystä ajasta tulee hyvä mieli ja on onnellinen että ei tarvitse taivaltaa elämän polkua yksin, vaan saa jakaa elämäänsä niiden ihmisten kanssa. Siitä huolimatta, hitaasti kasvaessani vanhemmaksi (sanoo hän naurettavalla 22 vuoden elämänkokemuksella), olen havainnut että itseään pitää arvostaa tarpeeksi myös päästääkseen irti asioista jotka eivät enää toimi.
Ei saa roikkua työssä josta ei pidä. Ei pidä pakottaa itseä käyttämään sitä äidin joskus ostamaan villapaitaa joka kutisee ja istuu huonosti. Eikä pidä roikkua ihmissuhteissa jotka eivät tunnu hyvältä. Elämän laadulla on enemmän merkitystä kuin ihmissuhteiden määrällä. Ja tietenkin aina parempi mitä enemmän näitä laadukkaita ihmissuhteita on. Oli kyse sitten parisuhteesta, ystävistä, työkavereista..
Jos aina uhrautuu sietämään vähän kaikkea konfliktin pelossa oli kyseessä ikävä työ, huono parisuhde, ruma perintömaljakko… Elämässä tulee olemaan aika paljon sietämistä. Jokaisella on oma tahto ja vapaus, ja elämä on sen verran lyhyt, ettei sitä kannata viettää yrittäen mielistellä muita siltä varalta että muut eivät vaan vahingossakaan suuttuisi tai loukkaantuisi. Tietenkään ketään ei saa tietoisesti toiminnallaan vahingoittaa tai loukata, mutta ajan takaa nyt sitä, että koko elämää ei tulisi hiiviskellä ympäriinsä itselle epämukavassa olossa.
Monelle negatiiviset ihmissuhteet ja kohtaamiset aiheuttavat stressiä. Stressi puolestaan nostaa kehon kortisolihormonin tasoja, joka puolestaan saattaa johtaa verenpaineen nousuun, huonosti nukuttuihin öihin ja vaikka mihin muihin stressiperäisiin liitännäisongelmiin. On tervettä kevyttä stressiä joka tekee ihmisestä hiukan normaalia tuottavamman kun on kiireinen päivä edessä, mutta toisaalta pitkään jatkunut stressitila on vaan haitallista keholle. Et pääse koskaan oikein rentoutumaan tai lepäämään ja palautumaan kuten kuuluisi.
Olen pyrkinyt ohjaamaan ajatteluani ystävyydestä ja parisuhteista seuraavankaltaisilla kysymyksillä ja ohjenuorilla. Jos liian monta kohtaa listassa ovat tilanteeseen osuvia, koen että ehkä olen ihan väärässä paikassa ja en näe erityistä syytä ihmissuhteen jatkamiselle. Tietenkin kannattaa aina yritellä keskustella asiasta ensin, ehkä toinen on mulkku tiedostamattaan ja on halukas korjaamaan käytöstään. Kuitenkin jos keskustelusta huolimatta tilanne ei parane, on ehkä hyvä idea sanoa kiitti ja heippa.
1. Kommunikaatio tapahtuu aina toisen ehdoilla
Et kuule ihmisestä ellet itse laita sitä ensimmäistä viestiä. Ja vaikka laitat tai soitat, se tapahtuu aina toisen mukaan väärään aikaan, eikä sopivaa aikaa kerrota. Tapaaminen tapahtuu aina toisen päättämässä tai toiselle mukavammassa paikassa “vuoroin vieraissa käydään” ajatuksen vastaisesti. Tai esim. aina mennään juuri siihen kahvilaan johon toinen haluaa, toisen mielipiteen jäädessä jalkoihin.
2. Ihmissuhde on yksipuolinen, ja annat jatkuvasti enemmän kuin saat takaisin.
Kuuntelet, tuet ja neuvot kun toinen vuodattaa oloaan kuin terapeutille. Kun yrität alkaa kertoa omista murheistasi, toisella onkin yhtäkkiä kiire tai et koskaan saa suuvuoroa. Toinen ei iloitse onnistumisistasi. Aina kun elämässäsi tapahtuu jotain iloista vastaus on joko lattea “kiva” tai “aha” tyylinen nopea sutkaus, jonka jälkeen toinen joko alkaa lyttäämään onnistumistasi epäilemällä tai vähättelemällä saavutustasi. -Tai vaan kääntää pokkana keskustelun takaisin itseensä.
Yksi liian antamisen ja ottamisen ongelma on myöskin se, että ihmisestä kuuluu aina vain silloin kun hän tarvitsee jotakin. -Oli kyse sitten kuuntelevasta olkapäästä, rahasta, ammatillisista neuvoista tai yöpaikasta. Eikä näitä isompia tai pienempiä palveluksia koskaan kompensoida mitenkään, vaikka saattaisit joskus itse tarvita apua.
Hyvänä esimerkkinä tästä on erään vanhan tuttuni äiti joka työskenteli verotoimistossa. Sukujuhlissa ja ystäväperheiden illanvietoissa sukulaiset ja ystävät alkoivat aina kärttämään häntä tarkistamaan veroilmoitukset ja vastailemaan verotusongelmiin vapaa-ajalla ilman mitään vastapalvelusta. “Koska onhan se nyt niin hyvä ja helppoa kun on veroihminen lähipiirissä.” Fiksuna tuttavani äiti tietenkin kieltäytyi työkeskusteluista vapaa-ajallaan, kuten oli mielestäni ihan oikein. Ei pidä olla liian kiltti.
3. Teillä ei ole yhteisiä arvoja.
On rikastuttavaa, että lähipiirissä on ihmisiä jotka ovat eri mieltä ja ajattelevat eri asioista eri tavoin. Niistä kohtaamisistahan syntyvät parhaat keskustelut. Kuitenkin ongelmaksi muodostuu, jos arvot ovat liian erilaiset liian monella elämän saralla. Jos toinen uskoo muista huolehtimiseen ja toisen mielestä kunkin tulee selvitä itsekseen. Toiselle on tärkeintä että kaikki näyttää ulospäin hyvältä, ja toinen ei ole yhtä kiinnostunut liioitellun hyvin hoidetusta kulissista. Toinen on rahan käyttönsä suhteen hyvinkin liberaali ja toinen on pihi. Toinen uskoo että ennen oli kaikki paremmin ja toinen elää tulevaisuuden haaveissa. Toiselle tasa-arvokysymykset ovat tärkeitä ja toinen on sitä mieltä että kyse on miesvihaaja femakoiden hapatuksesta.
4. Toinen ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet.
Ihminen voi sivulauseessa kuittailla mokistasi, mieltymyksistäsi, tai siitä miten teet asioita väärin, ulkonäöstäsi, tai ihan mistä tahansa. Ei ole kiva viettää aikaa ihmisen kanssa joka koko ajan nälvii siitä kuinka lempibändisi on ihan paska, et osaa täyttää astianpesukonetta oikein, teet elämässä vain huonoja valintoja, sinulla on huono maku, päälläsi oleva paita on ruma… Kyse ei ole välttämättä edes pääasiallisesti siitä mistä toinen sinulle kuittailee, vaan enemmänkin siitä, että sitä tapahtuu jatkuvasti. Ja kuittailun tavoitteena vaikuttaa olevan joko sinun mielesi pahoittaminen, kontrollointi tai pyrkimys muuttaa sinua.
5. Yhteisen ajan viettämisestä tai muusta kanssakäymisestä jää paska fiilis.
Joko koet että sinua on annetussa ajassa loukattu tahdilla kaksi kertaa vartissa, tai sinulla on vain vatsanpohjassa raskas tunne että jokin mättää. Olet surullinen, vihainen, ahdistunut, ärtynyt tai koet olosi nöyryytetyksi. Tämä on ehkä kaikkein tärkein osa koko listassa. Elämässä on ihan tarpeeksi ikäviä velvollisuuksia jotka pitää tehdä pakosta. Mielestäni epätyydyttävässä ihmissuhteessa roikkumisen ei pidä olla yksi niistä asioista. Joskus pitää olla terveen itsekäs, ja todeta että “tämä ei tee minua onnelliseksi”.
Ja tosiaan kuten postauksen aloitin, ihmisiä ei ole reilua konmarittaa kuin sukkia. Meillä kaikilla on tunteet. Ehkä ihminen ei vain ollut tietoinen huonosta käytöksestään. Kannustan aina keskustelemaan ensin, ja vaatimaan muutosta. Kuitenkin, jos siitä ei ole apua, ei pidä roikkua löysässä hirressä turhan kauaa. Sen jälkeen kun olet ottanut asian rakentavasti esille, eikä korjauksia ole tehty, oma onnellisuutesi on itsesi vastuulla. Joskus paras vaihtoehto on vain liikkua elämässä eteenpäin. Eikä niihin tilanteisiin liity mitään suurempaa draamaa. Joskus elämä vain ajaa erilleen, ja tulevaisuudessa häämöttää uusia ihmisiä ja uusia mahdollisuuksia tuntea yhteenkuuluvuutta.
Olen joskus kuullut väittämän, että jokainen ihminen olisi keskiarvo niistä viidestä ihmisestä joiden kanssa viettää eniten aikaa. En tiedä väitteen todenperäisyydestä. En silti ainakaan haluaisi pitää ainoatakaan ankeuttajaa lähelläni synkistämässä mieltäni, vain jotta saisin tekosyyn laulaa raivokkaasti mukana Vesalan biisiä Älä droppaa mun tunnelmaa.
Miten koet valitsevasi ihmissuhteesi? Vai valitsetko niitä lainkaan?
-Anna
Kuva: Flickr: lastextremeanonymous – NATURE
_____________________
Luitko jo?
Elämä on sen verran lyhyt ja arvokas asia ettei sitä kannata tuhlata jonninjoutavuuksiin kuten mitään sanomattomiin kavereihin tai “ystäviin”.
Kyllähän sitä nuorena kesti ja kärsi yhteensopimattomista “ystävyyssuhteista”, mutta nyt näin “vanhemmalla” iällä on alkanut näkemään ihmisten läpi ja arvostamaan juuri mainitsemiasi arvoja kuten rehellisyys…
Ei suostu olemaan enää se antava osapuoli. Ystävyydessä on tasa-arvo, erillaisuus, kunnioitus, mielipidevapaus, … ja moni muu tärkeitä. Siksi niitä ystäviä ei paljon olekkaan.
Kavereita voi olla vaikka kuinka, mutta heidän kanssaan ei niitä parhaita hetkiä jaeta eikä tunteita/salaisuuksia kerrota.
Sitä voi valita onneksi mitä elämällään tekee sillä vielä on onneksi edes valinnan vapaus.
Ystävän löytäminen on mutkikas prosessi aivan kuin puolisonkin, ei niitäkään joka oksalla kasva.
Sinällään aika muuttaa ihmistä ja kasvetaan niin ystävyydestä erilleen tai puolisosta.
Elämäntilanteet muuttuvat ja enää ei löydy niitä yhdistäviä tekijöitä kuten ennen.
Sinänsä kehitys on mukavaa, ei tarvitse olla aina sama ihminen eikä seurustella samojen ihmisten kanssa eikä tehdä aina samoja juttuja. On hieno tunne kun elämä menee eteenpäin ja sen huomaa kantavan.
Tuntuu hyvältä huomata kehittyneensä ihmisenä vuosien saatossa, vaikka huomaakin menettäneensä kaiken entisen mutta on ilahduttavaa huomata saaneensa kaksinverroin enemmän ja jos näin hyvin nyt niin mitä ihmettä elämä on kymmenen vuoden kuluttua tuonut.
Sitä minä mielenkiinnolla odotan.
Kiitos. Täytyi ihan lukea kaksi kertaa tuo teksti jotta sain sen uskoakseni kokonaan auki.
Oli mukavaa ruveta pohtimaan omia “ystävyyssuhteitaan” jotta ovatko ne tai ovatko ne olleet kantava voimavara vai roikutaanko tässä vielä ja kuka on päästetty huonosta seurastani ja millaiset voimaannuttavat uudet ystäväni ovat.
Uskon että kummallekkin osapuolelle on hyväksi olla rehellinen ja ottaa välimatkaa…hiljentyä pohtimaan onko tämä sitä mitä minä kutsun hyväksi ystävyydeksi jos se pahoittaa mielen.
Itse olen yrittänyt ottaa välimatkaa vihjaistakseni ystävilleni, toisaalta olen yrittänyt kauniisti sanoa ja joskus napakastikkin. Välit on katkenneet ja taas alkaneet minkään korjaantumatta, joten olen tullut siihen tulokseen että keskityn vain niihin ihaniin ystäviini joita minulla on ja jotka antavat minulle voimaa.
Aina on huonojakin “ystäviä”, mutta niin on roskakorejakin joihin ne kelpaavat. Pää pystyyn ja eteenpäin näin ainakin jonkun/joidenkin elämäntaso paranee.
Tulee mieleen sanonta yhdestä pilaantuneesta omenasta joka pilaa koko korillisen omenoita.
Eikö noin käy kun ihminen stressaantuu huonosta ihmissuhteesta, se vaikuttaa negatiivisesti niihin hyviinkin ihmissuhteisiin.
Oli se sitten pirullisesti kutiava villapaita tai sisustukseen sopimaton maljakko, pois vain on minun mottoni. Tämä on minun elämäni eikä kukaan muu voi sitä puolestani elää.
Olen iloinen, että postaus antoi ajattelemisen aihetta ja auttoi pohdiskelemaan myös omaa elämää ja ihmissuhteita. 🙂
Elämässä ainoa pysyvä asia on muutos, ja se pitää onneksi myös osata muistaa kun katselee omia ihmissuhteita elämän varrella. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja pitää osata arvostaa olemassa olevia, mutta myöskin menneitä ihmissuhteita.
Lapsena ja nuorempana oli melko lailla pakko hengailla tiettyjen tyyppien kanssa koulumaailmassa, kun kauempaa ei kavereita päässyt hankkimaan, oli ne sitten kuinka kurjia tahansa. Aikuisiällä saa jo onneksi vapaasti valita, kenen kanssa vapaa-aikaansa(kin) viettää.
Tottakai sitä valikoi ne ihmiset keiden kanssa haluaa aikaansa kuluttaa. Ensimmäisenä tietenkin valikoituvat ne, joiden seurassa on mukavaa, rentoa ja aika kuluu kuin siivillä. On vastavuoroisuutta, eikä tarvitse olla jatkuvasti varpaillaan, jos vaikka sanookin jotain “väärin”. Harvemmin tulee annettua aikaa niille, jotka ottavat aina enemmän kuin antavat.
Toki myös piirit ovat aikuisuuden myötä pienentyneet ihmisten suunnatessa omille reiteilleen ja uusien tuttavuuksien ja ystävyyksien solmiminen on vaikeaa. Välillä sosiaalinen elämä tuntuu olevan pelkkää aikatauluttamista ja tasapainoilua työvuorojen, harrastusten, parisuhteiden ja lasten menojen välissä. Aikuinen sinkku jää helposti ulkopuolelle, kun vanhat tutut vakiintuvat ja perustavat perheitä, konmarittaen sinkkukavereita pois tavaten useammin vain pariskuntien kesken.
Kieltämättä nuorempana ystävyys oli aika maantieteellisesti rajattua, jota en ole oikeastaan tullut edes aiemmin tarkemmin pohtineeksi. Siitä varmaan johtuu, että itsekin olen rakentanut syvemmät ystävyyssuhteeni vasta aikuisiällä, kun oikeasti toisen kanssa synkkaa uskomattoman hyvin, eikä välimatka ole este ystävyyden ylläpitämisellekkään.
Aikuisena ystävyyden luominen on hankalampaa koska kaikilla on niin omat kuviot, ja mainitsemasi parisuhteet vaikuttavat todella paljon, mutta samalla itse jotenkin koen, että aikuisena ystäviltä saa aivan eri tavalla tukea ja myötäelämistä elämän seikkailuissa kuin joskus nuorempana kun ystävyys rakentui sen varaan että kuunneltiin samoja bändejä ja käytiin samaa koulua.
Itselle vaikeinta näin aikuisena on ollut irti päästäminen. Jotenkin sitä on vaan roikkunut väkisin ihmissuhteissa, joissa ollaan tosiasiallisesti jo ajauduttu todella erilleen. Elämäntilanteet ja arvopohja ovat erilaiset ja yhtäkkiä huomaa, ettei mitään yhteistä puhuttavaa enää ole. Vaikka tilanteeseen ei sisälly mitään draamaa, se vaan tuntuu sydäntäraastavan pahalta todeta että tämä(kään) ihmissuhde ei kantanut läpi elämän, vaikka yläasteella niin toisillemme vannottiin.
Lapsena ja nuorena on jotenkin helpompaa tässä asiassa, sillä kaiken energian voi keskittää ystävyyssuhteisiin ja niiden ylläpitoon. Aikuisena huomaa että kun pyörittää arkea – käy töissä ja/tai opiskelee, on parisuhteessa ja harrastaa niin sitä tyhjänpäiväistä hengailuaikaa ei vaan enää ole entiseen malliin. Yhtäkkiä huomaa ettei ole soitellut saati nähnyt ystävää moneen kuukauteen. Jotenkin surullista, mutta realismia.
Olisi kiva jos olisi ystävä jonka kanssa saisi olla oma itsensä, ilman rooleja, mutta sellaisia ei ole. Kavereiden kesken aina oltava joku rooli jotta on odotusten mukainen. Ystävyyssuhteen luominen saattaa kestää kauan.
Uskon kuitenkin että vielä minä löydän ystävän.
Ystävä tulee itsevalittuna kodin ja suvun ulkopuolelta. En halua sekoittaa sukulaisuutta tai perheenjäsenyyttä ystäväksi. Olen usein kuullut sanottavan “hän (perheenjäsen/sukulainen) on minun paras ystäväni.” Ei, ystävä on minulle täysin riippumaton juurieni/historiani linkistä.
Itse tykkään ajatella perheenjäseniäni ystävinäni, koska heidän kanssaan voin jakaa elämän hyvät ja huonot hetket, sekä salaisuuteni, mutta ymmärrän näkökulma vinkkelisi. Perhe on usein siinä lähellä koska niin on vain “aina ollut”, ja ystävyydessä se kauneus on juuri siinä, että kokonaan ulkopuolinen ihminen joka ei ole nähnyt sinua vaipoissa todella välittää sinusta, kokee kanssasi yhteyttä ja antaa raikkaan perheen kulttuurin ulkopuolelta tulevan näkökulman elämään. Perheen ulkopuoliset ystävät ovat rikkautta.
Irti päästäminen on raskas taito opetella. Ainakin itse kun havaitsen että ollaan kasvettu niin erilleen, että ei oikein ole enää mitään puhuttavaa, alan jotenkin syyttelemään itseäni, etten ole panostanut ihmissuhteeseen tarpeeksi. Ne on hetkiä, kun kannattaa vaan koittaa pitää muistissa armollisuus omaa itseä kohtaan, koska muuten siitä tulee itselle liian raskas paukku.
Usein syy erilleen kasvamiselle on ulkoisissa olosuhteissa ja vain siinä, että elämä vie eri suuntiin. Sen arvostamaan opettelu on haikeaa, mutta toisaalta sillä hetkellä saa myös konkreettisen muistutuksen siitä, että sitä sittenkin kasvaa ja kehittyy ihmisenä jatkuvasti, vaikka sitä ei arkielämässä kovin herkästi havaitsekaan.