Millainen kuluttaja olet?
Kuluttaminen on siinä mielessä kiehtova juttu, että on olemassa aika vähän ekologista kulutusta. Sellaista, että tunkee rahaa johonkin suuntaan ja maailma kiittää. Ellei sitten osta ikimetsää suojeltavaksi. Minä olen kuluttaja, sinä olet kuluttaja. Olemme kaikki, halusimme sitä tai emme. Hyvä- ja keskituloisilla ihmisillä on taipumusta uskoa olevansa kuluttajista kaikkein ekologisimpia, koska he tekevät tietoisesti vastuullisia valintoja niin ruoka- kuin vaatekaupoillakin. Toisaalta pienituloiset ovat mitatusti vastuullisimpia kuluttajia, koska vaikka se t-paita ei nyt ollutkaan Suomessa luomupuuvillasta käsin tehty, absoluuttinen kulutuksen määrä on matalampi ja todellisuudessa kulutus on siten myös kestävämmällä tasolla. Eli avain vastuullisuuteen onkin todellisuudessa siinä, että kulutus on mahdollisimman vähäistä.
Kriisistä ulos fiksumpana kuluttajana?
Mietin yhtä meemiä jonka näin. En muista enää sen tarkkaa sanamuotoa, mutta pointti oli kutakuinkin tämä: “Aika jännä, että talous on täydessä kaaoksessa siinä vaiheessa kun ihmiset ostavat vain sen mitä oikeasti tarvitsevat.”
Se jäi mietityttämään. Useimmat ihmiset ovat nyt taloudellisen tulevaisuuden epävarmuuden pakottamina säästökuurilla. Itsekin elän vielä tavallista niukemmin, koska en tiedä millaiset työnäkymät esim. vuoden päässä odottavat. -Jos toivon tälle kriisille hopeareunusta, toivon että pohdimme tulevaisuudessa kulutusvalintojamme tarkemmin.
Ei ole pelkkää vanhojen kärttyisten jäärien jupinaa todeta, että ihmiset, etenkin nuoret, kuluttavat yli varojensa koska haluavat elämän näyttävän hienolta somessa.
Vaatii pokkaa sanoa “ei”. Oli kyse sitten huonosta kohtelusta, tai valtavirrasta poikkeavasta kulutuksesta. Vaatii selkärankaa sanoa nolostelematta, ettei aio maksaa hienommasta jutusta vaikka siihen olisi varaakin, koska vanha, ja ehkä jo vähän rumakin värkki toimii täydellisen hyvin. Vaatii myös itsevarmuutta sanoa suoraan, että johonkin juttuun ei nyt vain ole varaa.
Raha vs. luonnonvarat?
Olen tykännyt lukea Omavaraisuushaasteen blogia. Hän kirjoittaa tavoitteellisesta säästämisestä ja sijoittamisesta. Koen, että aika usein hän osuu naulan kantaan, ja pidän hänen suhtautumisestaan kuluttamiseen. Mielestäni tarkalla taloudenpidolla ja sijoittamisella on mahdollista ostaa mielenrauhaa ja riippumattomuutta, vaikka olisi ihan tavallinen tyyppi jolla jää muutama hilu sukan varteen pakollisten kulujen jälkeen.
Omavaraisuushaaste käyttää hysteerisen kulutuksen ilmiöstä nimitystä hedonistinen oravanpyörä. Kun tuloja on, tai kun ne kasvavat, aletaan päivittämään omaa elämäntyyliä kasvaneiden tulojen mukaisiksi. Sitten ajan kanssa viivan alle ei oikein jää mitään, koska aina pitää saada uudempaa ja parempaa, vaikka todellisuudessa tavaran ostamisesta saatu nautinto on hetkellistä ja unohtuu nopeasti. -Blogissa jossa puhutaan lähinnä rahasta, todetaan että rahan kuluttaminen tavaraan ja elintason päivittämiseen ei ole tie onneen.
Ekoblogin näkökulmasta rahan kuluttaminen on kiinteässä suhteessa luonnonvarojen kuluttamiseen, ellei kyse ole palveluiden ostamisesta. Hieronta tai kampaajakäynti tuskin kuluttaa luonnonvaroja merkittävästi hierontaöljyä ja saksien kulumaa enempää. Uusi auto puolestaan on jo aikamoinen pläjäys. Tai pyrähdys eksoottiseen kaukomatkakohteeseen pakoon Suomen harmautta. On hankalaa kieltäytyä kuluttamasta turhaan, ilman että prosessissa säästyisi samalla rahaa. Toisaalta on myös usein hankalaa pyrkiä säästämään rahaa, ilman että sivutuotteena säästäisi myös luonnonvaroja.
Millainen kuluttaja olen itse?
Aloin miettimään, että elämäntyylini ja suhtautumiseni rahankäyttöön kuulostaa varmaankin monen ulkopuolisen korvaan aika nuivalta. En ole enää opiskelija, mutta tulotason noususta huolimatta kuluni eivät ole juuri kasvaneet, eikä elämäntyylini oikeastaan muuttunut mitenkään. -Alkoholia tosin kuluu vähemmän kuin opiskelijabileissä ravatessa. Elän vapaaehtoisesti kuluttaen mahdollisimman vähän ja pyrkien siihen, että menoni olisivat mahdollisimman pienet.
Jahtaan yhä satokauden tarjouskaalia. Ruokavalioni koostuu pääasiassa kotona tehdystä kasvisruoasta. Metsästän yhä vaatekaappiini kirpparilöytöjä. Harrastan lentomatkustamista about meno-paluu matkan verran viidessä vuodessa. En osta asioita huvikseni. Pyrin olemaan ostamatta uutta, ellei edellinen tavara/tuote ole todella kulunut loppuun. Silloinkin tsekkaan ensin löytyisikö korvaavaa käytettynä. En osta asioita osamaksulla, vaan mieluummin säästän tuotteen hinnan niheämästäkin rahatilanteesta etukäteen.
Välittömiä ja pakottavia kuluja varten pyrin laittamaan aina sen verran sivuun jokaisesta palkasta, että pahan päivän tullen ei tarvitse itkeä loppukuuta kaurapuuron kanssa. Tai jos tulee tosi paha päivä, ainakin kaurapuuroa riittäisi pidemmäksi aikaa.
On paljon asioita joista tykkään, mutta jotka eivät ole pakollisia. Tykkään karkista, viinistä ja siitä Spotify-tilauksesta, jonka päättämistä pohdin aikoinaan. Tykkään ostaa kirpparilta kirjoja, vaatteita ja kodintavaroita, vaikka niille ei aina olisikaan todellista välttämätöntä tarvetta. Tykkään tilata kotiin sen pizzan kerran tai kaksi kuussa. Yksi ilmastosyntini on leikkokukat, joita ostan kerran tai kaksi kuussa. Ilmankin voisi elää. Säästäisin rahaa, ja selviäisin hengissä ja täysjärkisenä ihan hyvin. Tuo mielenrauhaa, että on sen verran puskuria ettei pieni hajoava aparaatti vielä syökse minua paniikkikohtauksen porteille. Kuitenkaan pahan päivän puskurin haalimisen ei myöskään tarvitse olla elämän ainoa tehtävä, sillä mielestäni elämästä on ihan suotavaa myös nauttia.
Miksi elän minimillä vapaaehtoisesti?
Haluan elää pihisti, koska haluan saada opintolainani joskus maksettua pois. Eikä sitä virallisesti ihan vielä tarvitsisi edes alkaa lyhentämään. Kuitenkin koen, että niin kauan kuin olen velkaa johonkin suuntaan, en ole täysin vapaa. Lisäksi koen, että elämässä ei varsinaisesti ole sellaisia juttuja jotka tekisivät minut merkittävästi onnellisemmaksi jotka voisin ostaa. Voisin haluta lisää aikaa läheisteni kanssa, ja enemmän aikaa harrastelulle, mutta koen ne enemmän järjestelykysymyksinä kuin asioina joita voi suoraan hakea kaupasta. Saan myös tyydytystä siitä, että elän niin kestävästi kuin kykenen ja pyrin kantamaan korteni kekoon.
En ole hirveästi jaksanut välittää siitä mitä ihmiset ovat ajatelleet, kun olen ehdottanut edullista viinipullollista kotona kalliin baari-illan sijaan, tai siitä miten ylipäänsä en koe että arjessa kalliit asiat toisivat minulle huomattavasti enempää tyydytystä kuin ne halvatkaan jutut. Nimimerkillä Rainbow-pasta ja punalaputetut kasvispullat. Olen ollut onnekas ja löytänyt ympärilleni sellaisia tyyppejä jotka ovat ainakin johonkin pisteeseen elämään hyvin samalla tavoin suhtautuvia.
Mielestäni se mitä rahalla ostetaan tulisi olla järjellisessä suhteessa siitä saatuun mielihyvään. Spotify-tilaus viihdyttää minua päivittäin. Viini ja pizza taas ovat hetkellisiä nautintoja jotka tuottavat iloisia muistoja hyvistä hetkistä. Mutta harvemmin olen jäänyt jälkeenpäin pohtimaan että “Ai että, se päivä kun hankin ne kengät oli kyllä ihana.“
Olen luonnostani huolissani jo vuosikymmeniä etukäteen siitä mitä voi sattua (tai jättää sattumatta). “Entä jos taivas putoaa, eikä aurinko enää nouse, ja delfiinit ottavat kannettavakseen maapallon yliherruuden?” -Haluan elää siten, että vaikka tulotasoni äkkiä laskisi, minulla ei olisi välittömästi hätää, ainakin niin kauan kuin sitä kaurapuuroa riittää. Haluan myös, että seuraava sukupolvi näkee lunta talvella, ja lintuja puissa. En halua kuluttaa tarvitsemaani enempää, vain siksi “koska ne kaikki muutkin”. Tai siksi, että puolituttu Marketta instagramissa saisi ihastella kun sillä Ituhippi-Annalla on niin hiano uusi vatkain ja tämän sesongin trendiväreissä hehkuva hilavitkutin.
Pitkän tähtäimen kuluttaja
Ei-välttämättömästä kulutuksesta kieltäytyminen leikkaa tuottamiani hiilidioksidipäästöjä huomattavasti. Olen tyytyväinen joka ikinen kerta kun voin tehdä jotakin paremmin. Oli se sitten sitä, että onnistuin leikkaamaan hiilijalanjälkeäni edellisestä vuodesta, vähentämään jätteen tuottoani, tai leikkaamaan arjen “perus näkkileipään” kuluttamaani rahamäärää. Ympäristöasioissa hyöty voi olla tänään näkymätön, mutta huomenna olemassa. Toisaalta ympäristönäkökohdat huomioiva kuluttaminen on myös jotakin johon saatan käyttää rahaa enemmän kuin perus Rainbow-vaihtoehtoon. Esimerkiksi ostan mieluummin pakkauksettoman palashampoon tai luomuomenan, vaikka ne maksavatkin hiukan enemmän. Uskon että ne maksavat itsensä takaisin ajan kanssa, niin ympäristön kuin terveydenkin näkökulmasta, vaikka niiden hyöty ei olekaan suoraan tai välittömästi rahassa mitattava asia.
Sanonta “viimeisessä paidassa ei ole taskuja”, on mielestäni lähinnä tekosyy sille miksi pitäisi jatkuvasti kuluttaa kuin viimeistä päivää. Koska sitähän voi vaikka kuolla huomenna. -Samalla logiikalla Carpe diem -ajattelu oikeuttaa olemaan mulkvisti, koska “Sitähän voi kuolla huomenna, eikä se kusipää kassajonossa välttämättä koskaan saanut tietää miten paljon ärsyynnyin hänen hitaasta kassien pakkaamisestaan!” –Tosin, jos et satukaan kuolemaan huomenna, se “kusipää” jolle kilahdit yllättäen kassajonossa voikin olla vetämässä työhaastatteluasi tai lainaneuvotteluasi ylihuomenna. Samalla logiikalla uskon, että välittömän tyydytyksen haaliminen kulutuksenkaan kautta ei ole kovinkaan usein se paras mahdollinen ratkaisu, jos sen kauaskantoisempia vaikutuksia ei ole ensin harkittu läpi.
Onko koronatilanne saanut sinut miettimään omia kulutustottumuksiasi uudessa valossa?
-Anna
_________________
Luitko jo?
Tilipäivän päiväohjelma – Helppo budjetin laatimisohje
Korona ei varsinaisesti ole saanut miettimään omaa kulutustani vaan ilmastonmuutos jo aiemmin. Olen pian vuoden ollut vaateostolakossa ja se on tehnyt todella hyvää. 🙂 On ymmärtänyt juuri sen, että koko ajan ei ole pakko ostaa jotain.
Vaateostolakko on todella silmiävä avaava kokemus, sitä huomaa että oikeastaan lähes kaikkeen elämiseen mitä tarvitsee sitä todellakin löytyy jo pukineet kotoa valmiina. On myös tosi positiivista, että turhaan kulutukseen on ollut motivoitunut puuttumaan jo ennen koronaa 🙂
Korona-aika ei ole saanut minua kuluttamaan eri tavalla, vaikka tulotasoni onkin nyt lomautuksen vuoksi romahtanut (kuulun toki liittoon, mutta niin kuuluu muutama muukin tyyppi minkä takia olen viimeksi saanut tuloa yli kuukausi sitten ansiosidonnaispalvelun laahatessa), sillä perustarpeeni tai toimintani eivät ole muuttuneet miksikään. Olen myös siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että olen saanut menneinä vuosina säästettyä rahaa, jolloin ei tosiaan ole heti ensimmäisen kuprun kohdalla kaurapuurot loppu lautaselta.
En ole myöskään miettinyt kuluttamista omalta kantiltani sen enempää kuin normaalistikaan*, sillä en koe kuuluvani siihen suuren kuluttajaryhmään, jonka elämä heitti häränpyllyä jatkuvan shoppailun siirtyessä pääasiallisesti interwebsin puolelle ja Thaimaassa hiekkarannalla loikoilu oman sohvan syleilyyn. Toivon kuitenkin, että heille tämä aika on silmiä avaava kokemus siitä millä ihminen oikeasti pärjää. Toivon lähimatkailun kasvattavan tulevina vuosina suosiotaan ja junailun yleistyvän niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin ja monen monituisen kotona vietetyn viikon avanneen silmiä siitä mitä kaikkea siellä kaapeissa ja komeroissa oikein jo onkaan – tarpeellista ja tarpeetonta. Somekanavatkin kun ovat edelleen pystyssä vaikkei uusia reissukuvia pääsekään esittelemään, koska onneksi on olemassa lähimetsiä kaikkine ihmeineen.
Innolla, jännityksellä ja hieman kauhullakin odotan minkälainen uusi aika ja maailma tästä kaikesta kuoriutuu – mennäänkö täysin talous edellä ilmasto unohtaen vai löydetäänkö jonkinlainen kultainen keskitie?
*paitsi sen verran, että nyt kun käyn vain kerran viikossa ruokakaupassa, niin säästän ihan hemmetisti ruokakuluissa!
Tosiaan tässä hiukan vielä hapuillaan ja katsellaan mitä kohti maailma on suuntaamassa näin ensimmäisen aallon jälkimainingeissa.
Toivon kovasti itsekin, että moni olisi havahtunut oman sohvan, lähimetsien ja kotimaanmatkailun autuuteen. Myöskin ainakin kuvittelisin, että säästäminen tulevaisuuden epävarmuutta varten on noussut monen prioriteettilistalla aiempaa korkeammalle.