5 syytä miksi Tallinna on ekoilijan helvetti
Olen asunut Tallinnassa pian neljä vuotta. Ennen kuin muutin tänne jotenkin kuvittelin, että elämä lahden eteläpuolella olisi sisustus- ja matkailulehtien ruusuista rinnakkaistodellisuutta siitä, kuinka asutaan taiteellisessa värikkäässä ja hauskassa loft kämpässä vanhassakaupungissa ja kaupunkikulttuuri kukoistaa paljon riemukkaampana kuin koti-Suomessa, kerrassaan välimerellisin viboin.
Sitten juuri kotoa muuttanut innokas biojätepussien taittelija tajusi, että biojätepussien taitteleminen olisi helkkarin paljon kivempaa koti-Suomessa.
1. Muovinen kakkupakkaus muovipussissa on biojätettä
Kukaan normaali kerrostaloasuja ei lajittele biojätteitään. Tietyn kokoisissa taloissa on kyllä lain edellyttämä biojätteen keräysastia, mutta se on niin täynnä muovia, että herkemmän sieluun sattuu katsoa. Sitä sitten pohtii sitä näkyä tuijotellessa, että aikanaan asuinpaikkaa vaihtaessa oma biojäte toivottavasti näkee vielä mahdollisuuden maatua jonain päivänä. Kuitenkin niin kauan kuin sama auto hakee kaikki katoksen roskat kaikista astioista yhdellä ainoalla autolla poltettaviksi kerran viikkoon, lajittelu on turhaa. Ken biojätepussiin tarttuu, saa kaiken toivon heittää.
2. Senkus keräät paperia (kunhan tiedät, että seuraavalle “oikealle” paperinkeräyspisteelle on 2 kilometriä)
Jos yhtään luki listan ykköskohtaa tarkemmin, huomasit, että biojäte ja sekajäte heitetään iloisesti sekaisin samaan autoon kerran viikossa, ja viedään poltettavaksi. Noh, ylläri pylläri tietynkokoisilla taloyhtiöillä on yleensä myös lain velvoittamat paperin- ja pahvinkeräysastiat. Niitä osataan yleensä käyttää vähän paremmin kuin bioroskista, joka on käytännössä pelkkä ylivuotoroskis, mutta siitä huolimatta lohtu on laiha, koska nekin menevät samaan polttokeskukseen. Jos taas paperit ja pahvit kerää erikseen, viedäkseen ne kunnan keräys-Molokiin, paperista ja pahvista tulee uusiokäytettyä materiaalia, joka lämmittää sydäntäni, mutta sitten meillä on taas ongelma. Jätteiden kunnalliset kierrätyspisteet ovat niin harvassa, että jos niihin aikoo viedä lajiteltuja roskiaan, ellei asu ihan sellaisen vieressä, saa olla aika fakiiri, että vaeltaa kassialmana roskineen pari kilometriä ilman autoa lähimmälle keräyspisteelle. Vaikka kuinka haluaisin olla hyvä ihminen, niin ihan niin hyvä ihminen en silti vielä jaksa vaivautua olemaan.
3. Ai, pullopantti? “Jättämällä tän spurguille teen käytännössä hyväntekeväisyyttä kotiovelta”
Yleensä suurin valituksen aihe josta kuulee, ja jota itsekin välillä tunnustan ruikuttavani, on paikallisten pullopanttien pienuus suomalaisiin verrattuina, jolloin ei ole motivoivaa etsiä lähintä pullonpalautuspistettä, vaan on helpompaa kerätä kaikki kaupan muovipullot yhteen muovikassiin ja jättää lukitun roskiskatoksen ulkopuolelle kodittomille ja muille vakikerääjille, jotka kuka minkäkin syyn motivoimina vievät pullot palautukseen. Suurempi ongelma kuin paikalliseen tulotasoon suhteutettuna ihan ok-suuruiset pullopantit on, että vaikka haluaisikin raahata palautuspulloja kauppaan, se on huomattavasti hankalampaa kuin Suomessa. Suomessa yleensä pienimmänkin kiskan tuulikaapissa on jonkunnäköinen palautusautomaatti, eikä tarvitse hirveästi ajatella mistä automaatin löytäisi, mutta täällä taas pullonpalautusautomaattien sijainnit ovat tarkoin varjeltua perimätietoa, joka välitetään kaupungin uusille asukkaille aina tilanteen tullen. Pullonpalautusautomaatteja on erittäin harvassa keskusta-alueella, mutta sen lisäksi ne on aina piilotettu johonkin jännään kulmaan, johonkin sivuoven taa, tai vaihtoehtoisesti sivurakennukseen, josta ei tulisi ikinä mieleen edes etsiä.
4. Sun mielestä ilmainen julkinen liikenne on cool? Mut entäs mun urheiluauto?
Ollakseen kyseessä kaupunki, jossa julkisen liikenteen käyttäminen on kaupungin asukakille ilmaista, asia jota ihaillaan ja kadehditaan muualla Euroopassa, naurettavan moni keskustassa asuva Tallinnalainen omistaa auton. Kulttuurisesti auto on statussymboli, ja myönnän etten oikein ikinä näe yhtä paljon upeita autoja yhden päivän aikana yhdessä paikassa kuin normaalina päivänä Tallinnassa. Siitä huolimatta kun huomioi, että kyseessä on suhteellisen pienehkö näppärästi käveltävän kokoinen kaupunki, jossa julkinen liikenne kulkee todella sutjakkaasti kaupungin joka kolkkaan aamuvarhaiselta puolille öin, jonka jälkeen keskimääräinen taksimatka maksaa jostain 2,50€- 10€ välistä, on kyseenalaista tarvitsisiko täällä todella yhtä paljon autoja keskustassa asujien työmatka-ajoihin kuin todellisuudessa käytetään.
5. Kaupunkipyöräily on itsetuhoisuuden äärimmäinen muoto
Suosikkivitsejäni on Tallinnan keskustan pyöräilykaistat. Suosikkikohtiani on erään ratikkapysäkin vierestä keskustaan päin kulkeva “pyöräilykaista”
-Ihan kiva teoreettinen punainen katumaalaus, jos autot eivät ajaisi sen päällä ja ratikka ei olisi kirjaimellisesti aivan kyljessä. Tallinnan keskustassa pyöräily on käytännössä sula mahdottomuus jos haluaa säilyttää kalliin henkiriepunsa. Piritan, Viimsin ja Kalamajan tyyppisillä hiukan rauhallisemmilla ja syrjäisemmillä alueilla voi saada nauttia pyöräilyn mahdollisuudesta, mutta ydinkeskusta on autojen valtakuntaa, jossa on turha edes yrittää pyöräilyä, ellei halua a) taluttaa fillaria koko keskustareissun läpi b) viedä fillaria romuttamolle lähiaikoina c) löytää itseään kriittisestä tilasta virolaisesta sairaalasta liikennekolarin uhrina. Että se siitä kaupunkipyöräilyfantasiastastakin.
Mikä on surullisin ekoilumuistosi tai karvain pettymyksesi teoriassa niin näppärästi toteutettavaan juttuun liittyen?
-Anna
Luitko jo?
Kulttuurikulmaus: Suomalaisen ekologinen jalanjälki on pienempi kuin virolaisen